Mitä pitäisi tehdä läheisimmilleen, joita rakastaa suunnattomasti mutta joiden seurassa ei kestä kahta minuuttia pitempään ilman, että tikarit alkavat lennellä?
Johtuuko kaikki kenties siitä, että ollaan liian samanlaisia tullaksemme toimeen keskenämme vai liittyykö asiaan jotain muuta? Vaikuttavatko taustalla sieluun piilotetut pettymykset, väärinymmärrykset, epäoikeudenmukaisuudet...vai mistä ihmeestä on kysymys? Joka ikinen kerta pyhästi vannottu lupaus käyttäytyä aikuismaisesti päättyy joko vuosisadan päänsärkyyn tai aivan yhtä tylyyn olotilaan ilman päänsärkyä.
Onko siis ainoa oikea tapa selvitä näistä haasteista yksinkertaisesti vältellä liian intiimejä tilaisuuksia lähisuvun kesken?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti